MATKA MAAPALLON YMPÄRI 14.11.1997-30.11.1997

Miksi päiväkirja?
Päällimmäinen syy päiväkirjan pitämiseen rehellisyyden nimissä on se, että tapahtumat alkavat tässä iässä mennä pahasti sekaisin ellei niitä jollakin tavalla sido yhteen. Ennen se onnistui vielä muistinkin lokeroissa mutta nyt on ilmeisesti muistilevyn kapasiteetti täynnä tai osa lohkoista on vaurioitunut. Muistikirjan pitäminen on mielestäni ensimmäinen oire alkavasta dementiasta. Oman elämänkerran kirjoittaminen tällä perusteella on siis lähes täydellisen dementian todiste. Senkin olen kerran hätäpäissäni (en siis päissäni!) luvannut tehdä.
Lähinnä olen kirjoittanut tämän päiväkirjan siis itselleni mutta sen verran olen narsistinen, että mielelläni luetutan tämän muillakin.
Arvoisan lukijan mielestä tällaisen kirjoittaminen ja levittäminen julkisuuteen on tietysti jonkinmoista rehentelyä, mutta en kylläkään sanoisi asian näin olevan omalta kohdaltani. Mutta kokisin asian varmaan samoin jos Sinä vastaavan töherryksen kirjoittaisit.

Henkilöt:
Minä, Ilkka
Ulla, edellisen vaimo
Jani, edellisen poika
Juha, edellisen veli
Lun, edellisen tyttöystävä
Matti, edellisen poikaystävän isän veli
Tuula, edellisen avovaimo
Teemu, edellisen poika
Roope, edellisen veli
Joukko ei edellisiä, nimellisiä tai nimettömiä, kädellisiä

Perjantai 14.11.
Ulla vei aamulla Uffen Tiiroille ja tuli töihin minun jälkeeni. Työt jätimme raskain sydämin ja klo 11 starttasimme auton kohti Helsingin lentokenttää puolen päivän jälkeen. Kilometrin jälkeen käännyimme takaisin ja haimme kotoa unohtamani Herbes-voiteen. Minulle herbes puhkeaa matkajännityksestä!
Lounastimme Lahnajärvellä ja olimme klo 3 lentokentällä.
British Airwaysin Boeing 767 (195 paikkaa) starttasi täysinäisenä aikataulussa klo 16.40 ja näin ensimmäinen lentomme yhteensä 56 tunnin urakasta oli alkanut. Kolmen tunnin jälkeen saavuimme Lontooseen ja vaihdoimme terminaalia bussilla ja etsimme paikan missä voi juoda pullon olutta ja mikä tärkeintä Ullalle, polttaa yhden tupakan. Neljän tunnin odotusaika kului kauppoja kierrellessä ja levätessä.
Suomen aikaa klo 23.00 siirryimme BA:n jumboon (Boeing 747, yli 400 paikkaa) ja aikataulun mukaisesti lähdimme kohti Singaporea.

Lauantai 15.11.
Kone oli täynnä ja yritimme huonolla tuloksella nukkua 12-tuntisen matkamme aikana. Vieressämme istui englantilainen lady, joka oli menossa Perthiin.
Matka sujui yllättävän hyvin ja Singaporessa, jossa ei ollut merkkiäkään tulipalojen aiheuttamasta savusumusta, haimme ensin tupakkasalongin Ullalle. Sieltä oli yhteys ulkoilmaan ja Ulla sai kosketuksen tropiikin helteiseen ja kosteaan iltaan. Minä pysyin ilmastoidussa terminaalissa. Välilasku kesti 1.5 tuntia ja matka jatkui samalla koneella. Nyt saimme viereemme yhden japanilaisen seurueen jäsenen jonka kanssa emme löytäneet yhteistä kommunikointikieltä. Edessä oli jälleen yölento, kestoltaan 8 nettotuntia.

Sunnuntai 16.11.
Vuorokauden vaihtuessa ylitimme päiväntasaajan.
Matka sujui jo rutiinilla syöden, juoden ja shakkia pelaten (olin ostanut tietokonepelin Lontoon lentoasemalta). Valitettavasti peli oli taidoiltaan noin Ullan luokkaa. Eikä osannut hävitessään selitellä eikä noitua. Huono häviäjä!
Perillä Brisbanessa vuoret olivat pilviverhon peitossa mutta meren yllä näkyi vanha taivas. Laskeuduimme kentälle etuajassa, tasan kello viisi aamulla.
Passitarkastus oli tarkka ja tulli tiukka, mutta emme tunnustaneet (muistaneet) mukanamme olleita elintarvikkeita (Australiaan on kaikenlainen elintarvikkeiden tuonti ehdottomasti kiellettyä) ja pääsimme vihdoin Australian maaperälle.
Emme havainneet ketään tuttua vastassamme ja siirryimme ulkoilmaan. Tupakan jälkeen Ulla kävi ostamassa kokista ja minä tingin naistaksinkuljettajan kanssa taksaa hotelliimme. Kauppa syntyi 80 dollarilla, matkaa oli noin 80 km. Kuljettaja kertoi meille matkan aikana sukunsa historian ja osan Australian historiaa ja eläinoppia. Kun kerroimme vähän ennen perille tuloa kuskille, että poikamme asuu Gold Coastilla ja olemme menossa tapaamaan häntä, reaktio oli hämmennyksen kauhistus: onko hän tietoinen, että olemme tulossa jne. Ilmeisesti meidän olisi pitänyt kertoa sukulaisuus heti ensimmäiseksi, mutta opimme aussien ja hawaijien ja kalifornialaisten uteliaisuuden ja avoimuuden vasta myöhemmin.
Saavuimme hotelliin klo 7 ja hotellin emäntämme, maltalainen rouva Pat Haber toivotti meidät tervetulleiksi ilmoittamalla, että huoneemme vapautuu kymmeneltä. Hänelle oli ilmoitettu, että saavumme klo 5.20.
Pienen keskustelun jälkeen Pat antoi meille lainahuoneen, jossa voimme käydä suihkussa ja vaihtaa vaatteet.
Aamutoimien jälkeen avasin kännykän ja pian Jani soitti ja kysyi mikä maa ja mikä valuutta. Ilmoitin koordinaatit ja Jani kertoi olevansa Brisbanen lentokentällä meitä vastassa Juhan tyttöystävän Lunin kanssa.  Sinne he olivat saapuneet ilmeisesti samalla hetkellä kun me olimme nousseet taksiin.
Muutaman kiihkeän puhelinsoiton (koska Juhakin piti saada kiinni) jälkeen sovimme tapaamisen lounasajaksi. Juhalla oli yksi tärkeä (!?) työprojekti meneillään ja dead line oli maanantaina klo 15.00 ja hän ilmoitti, että hänen aikansa on rajallinen ja meidän tapaaminen hänen kanssaan tulisi olemaan kortilla.
Kävimme rannalla kävelemässä ja asetuimme taloksi motelliimme. Hieman ensi aluksi hämmästelimme viidellä sivulla olevia suurikokoisia peilejä (neljä seinää ja katto), poreallasta ja kaikenlaisia tekstejä (save energy: make love slowly jne) seinillä ja ulkona. Meidät haettiin motellista (Jani ja Lun) ja menimme tapaamaan Juhaa ennen puolta päivää. Heidän (The Church of Electronic Entertainments Ltd) kämppänsä oli kerrassaan mahtava: alakerrassa oleskelutilat, työhuoneet ja keittiö, yläkerrassa neljä makuuhuonetta ja rivi kylpyhuoneita, pihalla oma uima-allas sekä 30 metrin päässä järvi, josta yhteys koko alueen järvi- ja kanaaliverkostoon ((huhujen mukaan niissä elää piranhoja ja makean veden alligaattoreita (huhut ovat yleensä valheita)). Saatuamme selvityksen yrityksen tilasta ja meneillään olevan työn vaiheesta sekä tutustuttuamme Juhan työkavereihin (kolme juuttia ja yksi härmäläinen) siirryimme Robinan keskustassa olevaan kauppakeskukseen syömään.
Juha jutteli samoja kuin ennenkin ja Lun hymyili herttaisesti (ilmeisesti uskoen suurimman osan Juhan tarinoista).
Ruokailun jälkeen Juha palautettiin sorvin ääreen ja me muut menimme tutustumaan paikallisen eläinpuiston ihmeisiin. Kengurut ja koalakarhut tulivat tutuiksi sekä pienimuotoinen sademetsä. Kengurut ovat laiskoja eläimiä, jotka ruoan perässä verkkaisesti pomppien esittävät liikehdintäänsä. 99 % ajastaan ne ainakin täällä puistossa istuvat/seisovat paikallaan tyhmän näköisinä.
Motelliin meidät palautettiin neljän tienoissa, kävimme kadun toisella puolella kaupassa. Kaljaa tai muita sivistyneitä juotavia ei kuitenkaan myyty tavallisessa kaupassa vaan ainoastaan lisenssin omaavassa erikoiskaupassa, joten päätimme ottaa pienet nokkaunet ilman alkoholimyrkytystä. Kymmenen maissa heräilimme siirtymään peiton päältä peiton alle jatkamaan yöunia. Olisiko se ollut sitä JetLagia?

Maanantai 17.11
Puoli viideltä heräsimme pirteänä. Aamukahvin jälkeen menimme Tyynen valtameren rantaan, jonne oli matkaa noin 300 metriä. Kävelimme kaksi tuntia rantahietikolla, jonka kokonaispituus oli kymmeniä kilometrejä. Rannalla oli jo siihen aikaan runsaasti juoksijoita, kävelijöitä, koiran ulkoiluttajia sekä surffaajia. Yllättäen väki täällä etelän maassa on aamuvirkkua ja kunnostaan huolehtivaa!
Puolilta päivin Jani ja Lun hakivat meidät Surface Paradiseen, jossa tutustuimme paikallisiin kauppaliikkeisiin ja pilvenpiirtäjiin. Parin tunnin päästä Jani tuli sinisenä surffaamasta, veden lämpötila oli yli 20 astetta ja ilmakin saman verran, mutta tuulinen sää jäähdyttää veden päällä lilluvaa surffaajaa tehokkaasti.
Täkäläisessä surffauksessa käytetään pientä lautaa jonka päällä maataan ja uidaan käsivoimin. Vaikuttaa ulospäin hieman kengurumaiselta hommalta mutta kyllä siinä jotain hohtoa täytyy olla, koskapa tuhannet selväpäiseltä vaikuttavat ihmiset sitä harrastavat. Voihan se tietysti olla niin, että ulkonäkö pettää.
Illalla menimme koko vahvuudessa Kasinolle syömään. Yllättäen paikkakunnan (Australian parhaimman ja kalleimman lomaparatiisin) parhaan paikan ruoan taso oli aika heikkoa. Australian vapaamielisyyttä osoittaa se, että täälläkin pukeutuminen oli hyvin vapaata, paitapakko lienee ainoa sääntö ravintoloissa.
Kasinolla kuuluu tietenkin käydä tarkistamassa onko tänään minun vuoroni siirtyä miljonäärien joukkoon. Ulla ja Lun eivät kokeilleet ja meillä muillakin rikastuminen siirtyi tällä erää tuonnemmaksi.

Tiistai 18.11.
Heräsimme vasta kuudelta, joten olemme pääsemässä normaaliin rytmiin. Kävin juoksemassa rantahietikolla paljain jaloin kuuden kilometrin aamulenkin, vaikuttava kokemus jota harrastivat kymmenet muutkin. Sen jälkeen lähdimme Ullan kanssa kävelemään ja ostamaan aamukahvileivonnaisia parin kilometrin päässä olevasta kylästä (sanonta voi olla vähän virheellinen, koska koko 40-kilometrinen rantavyöhyke on yhtä kaupunkia meikäläisen mittapuun mukaan).
Päivällä J+J+L hakivat meidät ja menimme Sea Worldiin, jossa A$ 39,- maksuilla tarjoiltiin mm:
- 8 delfiinin vaikuttava esitys (Jani tosin väitti tamperelaisten delfiinien esitystä kaikissa suhteissa paremmiksi, mutta kyllähän nämä tamperelaiset, nääs,                tunnetaan)
- 3D presentaatio meren elämästä, jossa kalat uivat suoraan suuhun
- aivan erinomainen vesihiihtoesitys
- haikalaesitys (jossa emme käyneet)
- kaikenlaista peliä, vempainta ja vuoristorataa, joista Ulla kieltäytyi ja minä jättäydyin   myös pois puhtaasti solidaarisuussyistä.
Paluumatkalla jäimme Ullan kanssa Surface Paradiseen katsomaan miten rikkaat ihmiset kuluttavat rahojaan sekä illastimme saksalaisessa ravintolassa (olkoon tämä viimeinen kerta kun tämän virheen teen Saksan rajojen ulkopuolella).

Keskiviikko 19.11.
Herätys vasta kuuden jälkeen!
Kävelimme rantaa pitkin viiden kilometrin päässä olevaan ostoskeskukseen, jonne tulimme ennen klo yhdeksää. Se avattiin vasta tasalta, joten taisimme olla sen kaupungin ensimmäiset asiakkaat. Ainoa ostos oli lenkkitossut minulle. Kävelimme sieltä vielä takaisinkin motelliimme, jonka huoneesta olimme maksaneet matkatoimistollemme viisisataa markkaa yöstä. Täällä sen olisi saanut puoleentoista sataan markkaan, joten joku teki tilin meidän kustannuksellamme.
Huoneessamme oli ilmastointilaite, mutta sitä ei voinut käyttää ilman kuulosuojaimia.
Iltapäivällä menimme Juhan kämpille tutustumaan heidän autopelidemoonsa, joka oli esitetty Las Vegasissa edellisenä päivänä. Se on Paulin mukaan ylivoimaisesti edistyksellisin kolmiulotteinen peliversio, jota milloinkaan on esitetty maailmassa ja he ovat valmiit myymään sen pelin levittäjälle miljoonasta (dollarista). Ostajaa ei vielä ole löytynyt.
Illalla Lun vei meidät syömään thairavintolaan, jossa hän itsekin on työssä opiskelunsa ohessa. Juha jäi töihin viimeistelemään peliään. Kotikielemme oli vaihtunut viikon kuluessa englanniksi, koska Lun oli adoptoitu väliaikaisesti perheemme autonkuljettajaksi nälkäpalkalla. Lun kertoi myös isästään, joka urakoi riisin jatkojalostustehtaita. Yllättäen hän myös kommentoi Thaimaan kuninkaallista perhettä, varsinkin kommentit kuninkaan puolisosta ja pojasta olivat varsin kriittiset. nukkumaan menimme kymmeneltä.

Torstai 20.11.
Aamuherätys kolmen jälkeen. Jani ja Lun hakivat meidät neljältä ja viiden jälkeen olimme jälleen Brisbanen lentokentällä ja hyvästelimme nuoret.
Lento Sydneyhyn kesti vähän yli tunnin Quantasin pitkällä Boeing 767:lla. Sydneyssä aurinko paistoi kauniisti ja ainoa ongelma oli, että koko lentokenttä oli nikotiinivapaata aluetta ja Ullan maailma tuntui romahtavan niskaan. Kyllä vähemmistöjen elämä osataan tehdä hankalaksi myös eteläisellä pallonpuoliskolla.
Kone (Boeing 747) lähti liikkeelle puoli tuntia myöhässä ja oli vain puolillaan. Kapteeni lupasi ajaa kovemmin itään suuntutuvien ilmavirtausten takia ja olla perillä Honolulussa aikataulun mukaan.
Tyyni valtameri ei ollut tyyni ainakaan kymmenen kilometrin korkeudessa vaan ilmakuopat värittivät matkaamme. Sydneystä lähtiessä kuu kumotti taivaalla. Se oli pienenemään päin ja näytti sateenvarjolta (myöhemmin Kaliforniassa kuu oli kääntynyt 180 astetta, pitää kysyä Kopernikukselta kui sillai!).
Päivätasaaja ylitettiin jossakin vaiheessa ja ylitimme myös vuorokausi rajan siirtyen takaisin keskiviikkoon. Nuorentumista ei huomannut yläilmoissa, päinvastoin ulkoinen ja sisäinen näkö oli aika kurjan tuntuinen.

Torstai 20.11.
Uudestaan!
Tosi on!!!
Tulli- ym. muodollisuudet kestivät lentoasemalla niin kauan, että vuorokausi vaihtui jälleen torstaiksi. Amerikkaan piti jonottaa! Tullin ulkopuolella näimme ensimmäiseksi Matin ja Tuulan, joista Tuula nopeampana poistui meidät nähdessään nurkan taakse. Matti jäi seuraamaan tilanne näköetäisyydeltä. M/M Lainemaa oli vastassa kuvankaunis hawaijilainen henkilö, joka ripusti kaulaamme paikallisen tavan mukaan lein (jos joku oli seremonian etukäteen maksanut, Hawaiji kuului nyt USA:han). Henkilö suuteli ainostaan Ullaa, josta fiksuimmat saattavat päätellä sukupuolen. Tuula ja Matti veivät meidät hotelliin ja puhuivat naapurihotellin baarimikon tarjoamaan meille tervetuliaisjuomat (paikalliset MaiTait, jotka tulivat kyllä tutuiksi meille seuraavien päivien aikana) yhden jälkeen yöllä.
Aamiainen syötiin valtavan, kolmikerroksisen akvaarion vieressä. Sykähdyttävimmät kalat olivat nimeltään humuhumu-nukunuku-a-pua-pua, kikakapu, kihikihi sekä lau-wiliwili-nukunuku-oi-oi. Eikä nimet olleet mitään vitsejä. Aamiaisella tapasimme Teemun ja Roopen. Teemu oli edellisenä päivänä ottanut mittaa otsallaan paikallisesta koralliriutasta ja hävinnyt koitoksen tyrmäyksellä ensimmäisessä erässä. Muistona tappiosta kasvojen etuosan peittävä naamio ja uimakielto (pojat olivat tulleet sukeltamaan).
Puolilta päivin lähdimme Pearl Harbouriin, jonne oli matkaa parikymmentä kilometriä. Vastoin amerikkalaista kulttuuria, sisäänpääsymaksua ei peritty. Ensin menimme elokuvateatteriin, jossa kerrottiin japanilaisten täydellisesti onnistuneesta yllätyshyökkäyksestä 7.12.41. Sen jälkeen (siis elokuvaesityksen, ei hyökkäyksen) meidät vietiin veneellä MS Arizonan hylyn päälle rakennettuun hautamuistomerkkiin. Laivaan oli selostuksen mukaan kuollut YLI 1177 sotilasta.
Jatkoimme matkaa Dolen ananasfarmille syömään tosi herkullisia ananaksia ja Waimean luonnonpuistoon, jossa nautimme iltapäiväkahvit. Kiersimme saaren pysähtyen Kalapuussa kaljalle ja ihaillen maisemia joissa oli kuvattu ties mitä elokuvia. Matti piristi tunnelmaa paluumatkalla illan pimetessä esitellen Chrysler Voyagerin tuulilasin pyyhinten sekä sisä- ja ulkovalojen hallintalaitteiden toimintaa tavalla, johon Spede Pasanen ei parhaimpina päivinäänkään olisi pystynyt. Kukaan ei kuollut nauruun.
Illalla kävimme syömässä kiinalaisessa ravintolassa. Käytössä olivat tietenkin puikot, joilla Ulla aitona kulinaristina ei suostunut syömään. Puikot olivat muovia ja Ullan edellytys oli joko puu tai norsunluu. Minä sinnittelin puikoilla mutta ruokaa tuli niukasti suuhun saakka. Lopulta sain neronleimauksen, vasenkätisenä siirsin puikot vasempaan käteen ja homma alkoi luontua. Naapuripöydän kaksi kiinalaistyttöä lupasivat minulle viikossa passin ja kansalaisoikeudet.

Perjantai 21.11.
Herätyskello soi 6.50 ja Ulla & Tuula siirtyivät rannalle etsimään näkinkenkiä ja minä Matin kanssa noin kuuden kilometrin aamulenkille. Raskaan amerikkalaisen aamiaisen jälkeen menimme rannalle ja Ulla ui Tyynessä valtameressä ties kuinka monennen kerran ja minä tein sen ensimmäistä kertaa elämässäni. Vesi oli sen verran lämmintä, että härmäläinenkin pystyi siinä uimaan sinistymättä. Ulla väitti, että veden lämpötila olisi muka ollut luokkaa 25 astetta.
04.07.1997, syntymäpäivä:
Puoli kahdeltatoista siirryimme turistibussiin viettämään myöhästyneenä puolivuosisataisjuhlaani. Matti totesi, että mennään bussilla eikä vuokratulla autolla vaikka siinä oli maksettu lähes täysi bensatankki, että kaikki voivat rauhassa ottaa totia ja viintä perillä polynesialaisessa kulttuurikeskuksessa muun ohjelman ohessa.
Ensimmäiseksi menimme Samoan osastolle jossa esiintyi paikallinen kuoliaaksi naurattaja, jonka esiintyminen ja varsinkin ilmeet ja äänenpainot riemastuttivat yleisöä yhtenään, lukuun ottamatta ehkä japanilaisia, joita Samoan poika pisti kohtuuttoman halvalla. Ainoa sääli oli se, että ilmeisesti alueen ohjelman paras anti tuli heti ensimmäiseksi!
Täältä siirryimme Canoe Show esitykseen, jolla ei ollut mitään tekemistä kanoottien kanssa vaan koostui saarien tanssi ja taisteluesityksistä. Sitten Ulla ja Tuula tekivät oppaan johdolla kaislasta kalat matkalla Imax7 elokuvateatteriin, jossa tehtiin tepposet tasapainoaistille ja opetettiin ihminen sulkemaan silmänsä silloin kun ne pitäisi pitää auki. Varsinkin esityksen lentokohtaukset olivat mahtavia.
Matka jatkui Marguesas-saarten esitykseen ja edelleen päivälliselle, jossa kahvista ja kokiksesta puuttui kofeiini ja muista juotavista alkoholi. Paikan omistivat mormonit joiden elämänkatsomus ei hyväksy alkoholia. Paikan tuotto käytetään saarten alkuperäisväestön koulutukseen. Tosin eräs baarimikko myöhemmin vahvisti meille epäileväisille, että paikan tuotto käytetään lyhentämättömänä kirkon johtohenkilöiden elintason ylläpitoon.
Illallisen jälkeisen luppoajan käytimme ostosten tekoon (mm. helmisimpukoiden ostoon, joissa kaikissa oli sisällä yllättäen halkaisijaltaan tuhannesosamillimetrin tarkkuudella samankokoinen AITO, ei viljelty, helmi) sekä fuskupokerin peluu.
Tämän jälkeen alkoi spektaakkelimainen show, joka esitteli Polynesian saarten elämää ja kulttuuria, joihin esityksen mukaan kuului sotiminen, tappaminen, tanssiminen ja pariutuminen tärkeysjärjestyksessä. Ilmankos Kiinassa on enemmän elämää kuin Polynesian saaristossa, vaikka ilmasto täällä on taatusti miellyttävämpää.
Kaksituntisen paluumatkan aikana nautimme taskulämmintä lähdevettä pullosta ja maksa kirkui kuin lokit keväällä. Hotelliin saavuttuamme siirryimme MaiTaille ja vastaanotin 33-osaisesta syntymäpäivälahjastani kaksi ensimmäistä osaa. Kysymyksessä ei ollut tietosanakirja.

Lauantai 22.11
Heräsimme kahdeksan jälkeen ja siirryimme rannalle auringonottoon. Tunti riitti hyvin ja palasimme hotelliimme. Ulla lähti YKSIN ostoksille ja minä menin rantabulevardille, jossa oli katoksessa shakinpelaajia pelaamassa 5+5 minuutin pikapeliä. Ensimmäisen koitoksen hävisin ja paikallisen tavan mukaan voittaja jatkaa pelaamistaan. Toisella kerralla olin tarkempi ja voitin kymmenkunta peliä putkeen. Viimeinen vastustajani kysyi minulta myöhemmin Kaliforniassa vielä tutummaksi käyvän kysymyksen where are you from ja vastattuani Suomesta, Pohjois-Euroopasta, kysyjä naurahti sanoen tietävänsä ja jopa käyneensä Suomessa.
Iltapäivällä menimme uudestaan aurinkoa ottamaan. Illallinen oli buffet kalaravintolassa, myös Teemu ja Roope olivat paikalla. Osterien nauttiminen aiheutti ilmeisesti sen, että vatsa turposi myöhemmin illalla noin jalkapallon kokoiseksi. Paluumatkalla katsastimme shakkipaikan Ullan vaatimuksesta ja siellä oli vielä yksi päivän vastustajistani paikalla.
Ennen nukkumaan menoa kävimme baarissa hankkimassa trooppista kutinaa nestemäisessä muodossa, siihen annettiin talon puolesta hoitokeinoksi bambupuinen selänraaputin.

Sunnuntai 23.11.
Aamupalan jälkeen lähdimme Tuulan ja Matin kanssa kiertämään saaren itäkärkeä. Ensimmäiseksi pysähdyimme monen oikealle tai vasemmalle kääntymisen jälkeen (suunta täysin riippuvainen sanojasta, yleisesti ottaen feminiinit käyttivät eri termiä kuin maskuliinit) Diamond Headin tulivuoren kraatteriin. Tulivuori oli viimeksi toiminut 150.000 vuotta takaperin, joten emme tunteneet olevamme välittämässä vaarassa. Polku vei kraatterin huipulle, pimeiden tunneleiden ja portaikkojen jälkeen seisoimme 760 jalan korkeudessa, josta avautuivat mahtavat näköalat Honolulun kaupunkiin, merelle ja ympäristön vuorille. Paikalla ollut opas kertoi Honolulun hiekkarantojen hiekan rahdatun paikalle Australiasta!?
Jatkoimme matkaa itään Koko Headin ja Koko kraatterin välistä. Waimonaolon hiekkarannalla Matti rupesi tapojensa mukaisesti makailemaan jouten auringossa muiden harrastaessa uintia ja metristen aaltojen läpi sukeltamista. Uimisen jälkeen uima-asut olivat täynnä hienonhienoa hiekkaa. Paluumatka sujui tuttua reittiä Pali Highwayta pitkin vuorten yli, Matti esitti ajatuksen hankkia joskus 4-5 omistajan porukalla mökki Espanjasta, ajatus itää.
Illalla menimme illastamaan paikalliseen sikajuhlaan, sika paistettiin aidon suomalaisen rosvopaistin tapaan. Paistin nosto haudasta vaati pakanalliset riitit ja kuumat kivet kaivettiin ylös paljain käsin. Illan päätti paikalliseen tapaan kansantanssi- ja lauluesitykset. Täällä ne olivat huomattavasti kaupallisemmat (amerikkalaisemmat) kuin polynesialaisessa illassa.
MaiTait nautittiin tänään samassa hotellissa kuin tuloiltanakin. Useimpien mielestä olimme ensimmäisenä iltana tehneet lähtemättömän vaikutuksen baarimikkoon joten hän tunsi meidät kuin vanhat ystävät. Eikä siis tuntenut ainoastaan rahojamme!

Maanantai 24.11.
Jo tavaksi tulleen raskaan aamiaisen lihottamina pakkasimme ja saimme kaikki hankkimamme T-paidat ja muut krääsät mahtumaan matkalaukkuihimme. Lähdimme kentälle kymmeneltä ja toimin itse kartanlukijana. Siitä huolimatta (lue: sen takia) eksyimme ja kävimme jälleen kerran kääntymässä sotilasalueen (kaiken kaikkiaan neljäs!) portilla.
Matin ryhmä lähti yhdeltä kohti San Franciscoa ja me Ullan kanssa tuntia myöhemmin. Allamme oli AA:n DC10 kone, joka selviytyi aikataulun 5 tunnin lennosta alle neljässä tunnissa! (Vääriin arvattu, AA tarkoitta American Airways.) Kello oli kymmenen kun lähdimme Ullan kanssa ajamaan kohti Montereytä. Ensimmäisestä risteyksestä lähdimme väärään suuntaan mutta 10 minuutin kuluttua olimme löytäneet etelää kohti kulkevan moottoritien ja loppu sujui kuin itsestään ja saavuimme perille Determine Lanelle ennen puolta yötä.
Tuula oli loihtinut sen tunnin aikana, jonka he olivat ennen meitä perillä mahtavan illallisen ja majoituimme yöksi noin sadan neliön suuruiseen makuuhuoneeseen, jossa oli mm. poreallas, suihkuhuone, vessa, kaksi pesuallasta, vaatehuone ja ties mitä muuta!

Tiistai 25.11.
Ulla heräsi puoli kahdeksalta ja siirryimme aamiaispöytään, joka laadultaan ja ehkä määrältäänkin ylitti Pasific Beach Hotellin aamiaisen. Matti antoi ohjeet minne mennä ja mitä tehdä. Starttasimme Ford Contourin yhdeksän jälkeen kohti pohjoista.
Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Santa Cruz, josta oli kyllä enemmän kuin lähellä kääntyminen takaisin Montereyhin. Ilmeisesti yhdistelmä odotettavissa oleva San Fransiscon liikenne ja Ulla kartanlukijana aiheutti voimakkaan hermostumisreaktion ja keskellä Santa Cruzin keskikaupunkia. Silmät ja jalat ristissä ajoin ympyrää kunnes Ulla ilmoitti, että vasemmalla on ravintola, jossa ilmeisesti on vessa. Hyppäsin ulos ovesta paksunsuolen seuratessa lähietäisyydellä. Ravintolan ulkopuolella oli mies, joka näki tilanteeni ja ilmoitti, että lähin lepohuone on 100 metrin (jaardin) päässä olevassa katukeittiössä. Taapersin sinne ja pelastus tuli noin tuhannesosasekuntia ennen Big Bangia.
Siirryimme rantaan, jossa oli surffaajien patsas ja kuolemattomia surffiajatuksia puiston penkkeihin kaiverrettuina. Samoin näköalat lahden yli kaupunkiin ja myös Montereyhin asti.
Matka jatkui ja pysähtelimme pari kertaa tutkien rantojen linnustoa ja kasvistoa. Redwoodia, maailman suurinta mäntylajia emme nähneet sitä varten olisi pitänyt vaeltaa rannalta muutamia kilometrejä eikä aikataulumme antanut myöten.
Yhden maissa saavuimme SF:n kalastussatamaan, yllättävän vähäisin eksymisin ottaen huomioon, että kartanlukija ei ollut Seppo Harjanne. Söimme Alcatrazin vankilasaaren mukaan nimetyn hampurilaisen saaren edustalla ja kävimme katsomassa sivistyksen pilaamia merileijonia, jotka löhösivät satamassa lautoilla odotellen ruoka-annoksiaan selällään maaten.
Jatkoimme matkaa yli Golden Gaten ja pysähdyimme sen kupeessa olevalle näköalapaikalle, jossa näimme myös pätkän Redwoodia, jonka halkaisija oli yli kaksi metriä. Tämän jälkeen kävin tankkaamassa auton, tankkaus onnistui heti kun sain henkilökohtaisen käyttöopastuksen naapuriauton tankkaajalta. Eikä opastanut ensimmäistä kertaa ulkolaista amerikkalaisen tankkauksen saloihin!
Jatkoimme matkaa pohjoiseen ja ylitimme meren lahden kaksikerroksista siltaa myöden. Sillan ylimmäinen kerros oli romahtanut alemman päälle taannoisessa maanjäristyksessä. Tutustuimme myös amerikkalaiseen liikenneruuhkaan 6-kaistaisella moottoritiellä. Paluumatka kesti nelisen tuntia, siinä matkustajien pinna koetuksella mutta matkasta selvittiin ilman fyysisiä vammoja.
Tuula oli päättänyt, että Thanksgiving Daytä aikaistetaan parilla päivällä ja hankkinut valtavan kalkkunan ja valmistanut sen uunissa. Liha ja kastike olivat suussa sulavia, kalkkunan sisällä ollut täytekin oli tarjolla syötäväksi. Jälkiruoaksi tarjoiltiin flambeerattuja mansikoita, jotka oli maustettu pippurilla ja appelsiininkuorilla. Ihmisen uteliaisuus ruuan valmistuksessa on rajaton, mutta sekin oli hyvää. Ihmetellä täytyy kuinka taivaallista se olisikaan ollut ilman pippuria?

Keskiviikko 26.11.
Herätys seitsemältä mutta sateen takia saimme tunnin lisäaikaa. Ajoimme matin ja Tuulan kanssa Salinasin (jossa Roope käy parakkikoulua) kautta Gilroyhin suureen ostoskeskukseen. Ensimmäinen ostos, farkut Ullalle, kesti lähes tunnin, mutta sen jälkeen tahti kiihtyi. Kasa tarpeellisia ja tarpeettomia hyödykkeitä vaihtoi omistajaa. Lopuksi Matti sanoi menevänsä katsomaan nahkatakkia yhteen liikkeeseen ilman ostotarkoitusta. Teimme seuraa ja vajaan tunnin kuluttua kaupasta marssi ulos neljä upouuden nahkatakin omistajaa. Onneksi alueella ei ollut Harley Davidsonin myyntipistettä.
Paluumatkalla pistäydyimme Montereyssä ostamassa kaapillisen vitamiinipillereitä ja kiikarit.
Illalla kiertelimme Montereyn keskustaa ja satamaa, mm. Cannery Row`n ja lopuksi menimme Fisherman`s Wharfille syömään. Alkupalaksi friteerattua mustekalaa ja artisokkaa sekä simpukkaa ala Wellington. Ladyt söivät pääruoaksi taskurapua, jossa oli enemmän syömistä kuin sadassa suomalaisessa ravussa ja me matin kanssa Snapper-nimistä kalaa. Herkullista.
Illalla pakattiin ja mentiin nukkumaan kymmeneltä.

Torstai 27.11.
Thanksgiving Day. Neljältä herätys huonosti nukutun yön jälkeen. Viideltä hyvästelimme isäntäväen ja totesimme päivän aiheen mukaisesti, että kiitoskiitoskiitos.
Lähdettyämme näimme parinsadan metrin ajon jälkeen kaksi peuraa, jotka ylittivät tien edestämme muutaman metrin päästä ja hetkeä myöhemmin näimme ilmi elävän pesukarhun samassa puuhassa. Ajomatka kentälle sujui kommelluksitta kahdessa tunnissa. Kentällä oli melkoinen hullunmylly pyhän johdosta, mutta lentomme lähti ajoissa eikä konekaan ollut täynnä. Vanhan tavan mukaan lentoaika alittui puolella tunnilla.
Kentältä otimme taksin ja ajoimme hotelliimme Broadwayn ja 55. Kadun kulmaan. Hotelli Wellington oli nähnyt parhaat päivänsä ennen syntymääni. Kadun meteli pääsi suoraan 7. kerroksessa olevaan huoneeseemme ja ilmastointilaite piti välillä helvetinmoista meteliä, ilmeisesti kylmäkalle oli siellä työssään. Tunnelma oli periaatteessa sama sekä kadulla että huoneessamme.
Illalla mittailimme New Yorkin katuja ja kävimme syömässä italialaisessa ravintolassa. Ruoka oli kehnoa, palvelu vielä huonompaa sekä viini suorastaan ala-arvoista.

Perjantai 28.11.
Jaksoimme vielä kerran syödä tukevan aamiaisen ja sen jälkeen päätimme tutustua kaupunkiin kävellen. Vaelsimme Broadwaytä etelään ja ensimmäinen pysähdyksemme oli Empire State Building, joka kohosi majesteetillisena muiden alueen pilvenpiirtäjien yläpuolelle. Matka pilviin pysähtyi kuitenkin puolentoista tunnin hissijonoon ja jatkoimme matkaamme tutustumaan Madison Squaren maaoraviin. Little Italysta ostimme sateenvarjon koska oli lakannut tihkuttaa. Se yhdistettynä kovaan tuuleen ja 7 asteen lämpötilaan palautti meidät ilmastollisesti pohjoiselle pallonpuoliskolle ja muistutti meitä lopullisesta päämäärästämme.
Saaren eteläkärjestä World Trade Centerin kahden pilvenpiirtäjän takaa löysimme rauhallisen jalankulkualueen rannalta, jossa meidän lisäksemme ei liikkunut muita kuin yksi poliisiauto joka seurasi matkaamme noin 50 metrin etäisyydeltä aina Battery Parkiin asti, josta lähtivät lautat Vapauden patsaalle. Emme tietänetkään olevamme niin tärkeitä vieraita, että meille oli järjestetty henkilökohtainen poliisisaattue.
Vapauden patsaalle mennessä sai jonottaa ensin lippujonossa, sitten pääsyä laivaan ja lopuksi perille nousua muistomerkille. Perillä kiersimmekin patsaan kuvaten sitä sekä kaupunkia ja palasimme seuraavalla lautalla takaisin kaupunkiin. Illallisen nautimme espanjalaisessa ravintolassa, jossa sekä pihvi että viini (eurooppalainen) olivat hyviä.
Illalla muistelimme vanhaa viisautta, että New Yorkia voi joko rakastaa tai vihata. Ihmettelimme millainen vamma tarvitaan jos pystyy tätä kaupunkia rakastamaan.

Lauantai 29.11.
NY:n aamu valkeni aurinkoisena mutta lämpötila pysytteli kymmenen asteen alapuolella. Aamupalan jälkeen kävimme hakemassa kokemuksia Central Parkista, jonne ei tiettävästi valkoisella ole asiaa pimeän aikaan. Puistoa kiersi sadoittain hevosvankkureita, jotka 34 dollarin maksusta ajattivat turisteja puolen tunnin ajan. Juoksijat, pyöräilijät sekä rullaluistelijat oli ohjattu asfaltoidulle radalle ja kävelijät ohjattiin liikennevaloilla tämän väylän ylitse. Jatkoimme kiertämistämme kaupungissa ja lähdimme lentoasemalle kolmen jälkeen.
BA:n terminaalin viereen oli parkkeerattu sulavalinjainen lentokonekaunotar. Ulla kysyi, että mihin noin pienellä koneella lennetään. Kohde oli yliäänikone Concorde!
Lentomme lähti aikataulun mukaisesti kello seitsemältä paikallista aikaa ja kone oli vaihteeksi Boeing 747.

Sunnuntai 30.11.
Vuorokausi vaihtui kun siirsimme kellomme koneen lähtiessä Englannin aikaan. Lento sujui rutiinilla ainakin sen jälkeen kun vieressämme matkustanut äänekkäästi kuorsaava libanonilaisen terroristin näköinen henkilö oli saanut paikan viimeiseltä penkkiriviltä. Perillä Heathrow=n kentällä seitsemältä ja sen jälkeen jonotettiin:
- kone saadakseen purkausrampin
- me bussia vaihtaaksemme terminaalia
- päästäksemme turvatarkastukseen
Kahden tunnin jälkeen pääsimme kuitenkin terminaaliin ja koneemme Helsinkiin lähti kello kymmenen. Perillä se oli kolmelta Suomen aikaa ja lähdimme ajelemaan kohti Naantalia lumisateessa ja pikku pakkasessa. Haimme Uffen Tiiroilta ja saavuimme kotiin kello seitsemän.

Maapallo tuli kierrettyä, vastapäivään.

Yhteenveto
Matkailu avartaa, sanotaan. Se pätee kyllä, ainakin pankkitilin suhteen.  Mutta silti sanoisin, että oli se sittenkin hintansa väärtti. Jani ja Juha kyllä totesivat, että meidän pitäisi olla hieman tarkempia rahojemme käytössä, tuhlaamisemme olisi suoraan pois heidän tulevasta perinnöstään.
Neljä pysähdyskohdetta kahden viikon matkalla on ehdottomasti liikaa, koska joka kerran kun lähdet liikkeelle, voidaan laskea, että yksi päivä menee tavallaan hukkaan. Kaksi kohdetta lienee paras valinta.
Toisaalta aika ei missään vaiheessa päässyt käymään pitkäksi.